Yhdistyksen puheenjohtajan tervehdys yliopiston avajaisjuhlassa 5.9.2023
Arvoisa rehtori, hyvät yliopistolaiset ja yliopiston ystävät,
Aiemmissa tervehdyspuheenvuoroissani olen käsitellyt viimeisen kahden vuosikymmenen myllerryksiä ja uudistuksia korkeakoulupolitiikassa ja yliopistolla, ja selviytymistämme niiden keskellä. Olen korostanut, miten yliopiston erityinen asema, yliopistodemokratia, yhteisön henki ja yhteistyö töitä tehdessämme on avain selviytymiseen.
Nyt liikkeessä olevien asioiden joukko on kasvanut jonkin verran siitä, mitä vielä vaikkapa vuosikymmen sitten yleisesti ajateltiin.
On geostrategisia ongelmia, luonnonvaroihin ja luonnonilmiöihin liittyviä dilemmoja. Maailman raha- ja talousjärjestelmääkään ei voida pitää enää täysin staattisena. Informaatioympäristö on rauhaton ja sitä hallitaan hieman harkitsemattomin välinein. Politiikka pelillistyy, Suomessakin. Tekoälyn käytön valtavan nopea laajeneminen ei ole pelkästään positiivinen asia; teknologisen älyn hyödyntäminen edellyttää paljon inhimillistä viisautta, ei vain ketteryyttä. Kvanttitietokoneet voivat muuttaa maailmaamme lisää jo vuosikymmenen aikajänteellä.
Viimeisten satojen vuosien aikana rakennettujen perusarvojen ja sivistyskäsityksenkään jatkuvuus ei ole itsestäänselvää, ei edes Suomessa eikä länsimaissa yleensäkään. Koko maailma ei välttämättä jaakaan meidän näkemyksiämme edes tavoitetilana, eikä länsimaisten, saatikka pohjoismaisten arvojen voitto ole vääjäämätön tulevaisuudenkuva.
Ulkoisia tekijöitä riittää. Isot asiat, joihin olemme kasvaneet tukeutumaan kuin peruskallioon, ovatkin ehkä isoja kallionjärkäleitä, jotka tukeutuvat savipatjaan; ne saattavatkin liikkua allamme.
Samaan aikaan odotus tehokkuuden pysyvästä kasvusta vaikuttaa tekemiseemme. Kun talouspoliittinen järjestelmä ei suosi vahvoja investointeja pitkäjänteiseen julkiseen perusrahoitettuun tiedeinstituutioon, vaan inflaatiota joudutaan torjumaan lähinnä työtehoa lisäämällä ja ostovoimaa vähentämällä, työskentelytiloja pienentämällä ja itsepalveluautomaatioon turvautumalla, työn paine kasvaa. Myös henkinen paine kasvaa kaikilla.
Aika ajatella on vähissä, aika ennakoida on vähissä. Tämä ei koske vain meitä, vaan koko yhteiskuntaa.
Tämän kaiken keskellä yliopisto on linnake, koko yhteiskunnan turvapaikka. Vaikka yleinen mielipide pirstoutuu ja yhteinen tarina ohenee, ihmiset turvautuvat tutkimukseen perustuvaan osaamiseen silloin, kun sen tarve on suurin. Me olemme tukipilari ja voima, johon koko yhteiskunta lopulta nojaa silloin, kun hätä on suurin. Meidän pitää olla valmiina siihen.
Olemme maailman neljänsadan parhaimman yliopiston kunniakkaassa joukossa, ja oma historiamme ja tehtävämme on ainutlaatuinen, vaikka koko ajan kamppailemmekin kansallisista ja kansainvälisistäkin resursseista pysyäksemme relevantteina muiden silmissä.
Siihen tarvitaan meitä kaikkia. Jokainen meistä luo pienen jyväsen siitä kokonaisuudesta, joka muodostaa tämän ainutlaatuisen tiede- ja koulutusinstituution. Jokainen on oman alansa parhaimmistoa, monet maailman luokassa, juuri omassa erikoisalassaan. Opiskelijat ovat parhaimmistoa, tieteenharjoittajat ovat parhaimmistoa, henkilökunta on parhaimmistoa.
Yhteisöllisyys ja yhteistyö, yhteinen tarina, ovat näissäkin olosuhteissa olemassaolomme perusta. Niitä suojellaan sekä yliopistodemokratian että aidosti yhteisen toimintakulttuurin avulla. Vaikka jokainen meistä keskittyykin omaan työhönsä tieteen ja sivistyksen hyväksi, meidän kaikkien muodostama yhteisö on se, joka luo suojan ja alustan kaikelle, mitä me kaikki täällä teemme.
Meitä tarvitaan tutkimusinstituutiona, mahdollisesti millä tahansa tieteenalalla, koska emme voi tietää mitä jo lähitulevaisuuskin tuo tullessaan.
Vakaassa instituutiossa kasvaa vakaita ja henkisesti rikkaita kansalaisia, miltei kaikille korkeakoulutetuille aloille. Sekin on tulevaisuudessa elinehto sekä isänmaalle että ihmiskunnalle.
Tuetaan toisiamme. Autetaan jokaista omassa työssään; annetaan tila, annetaan aika, annetaan onnistumisen välineet. Ymmärretään, että jokainen tekee työssään parhaansa, ja tässä talossa se paras on parasta tasoa myös kansallisesti eikä vain yksilöllisesti.
Mustia joutsenia, kuten Nassib Talebin teoria kuvailee, ilmestyy silloin, kun niihin ei haluta, osata tai jakseta varautua; silloin kun ei ehditä pitää itseämme hyvissä voimissa ja hyvähenkisinä. Hyvävoimaisina näemme kauemmaksi.
Ja jos olemme oikein hyviä, me autamme maailmaa estämään osan mustista joutsenista. Tästä tulee hyvä. Yhdessä. Tänäkin lukuvuonna.