Tervehdyspuheenvuoro Turun yliopiston lukuvuoden vajaisissa 4.9.2018 / Kommonen
Yliopistolla, ja yliopistolaitoksella laajemminkin, muutos kuuluu sen kiinteisiin ominaisuuksiin. Tietoisten muutosten toimeenpano on näin isoissa laitoksissa aina vaikeaa. Tieteellisessä työssä lakkauttaminen on teknisesti helppoa, uuden pystyttäminen taas on hyvin hidas prosessi.
Olemme edenneet vuosikymmenen mittaisen yliopistouudistuksen uuteen vaiheeseen.
Syyt yliopistouudistukseen vaihtelevat sen mukaan, keneltä kysytään. Jotkut ovat sanoneet puoltaneensa yliopistouudistusta sitä varten, että yliopistot olisivat paremmin suojassa valtion tilivirastoihin ja hallinnonaloihin kohdistuvasta järeästä supistuspaineesta, jonka ennakoidut huoltosuhdeongelmat ja nykyinen eurooppalainen talousjärjestelmä aiheuttavat.
Joidenkin motiivina vaikuttaa olleen uudistuksesta syntyvä ainutlaatuinen mahdollisuus muokata yliopistojen tehtäviä ja painotuksia ulkoapäin ja väkisin; karsia rönsyjä ja suunnata rahoitusta aloille, joiden itse näkevät tuottavan parhaan tuoton kansantaloudelle nyt. Onpa myös kuultu uudistuksen taustamotiiviksi se, että sen avulla syntyi väline valtion yliopistorahoituksen pysyvään ja vähittäiseen supistamiseen – tämä toteutuu niinkin yksinkertaisesti kuin jäädyttämällä yliopistoindeksi käytännössä pysyvästi, taikka perusrahoituksen vähittäisellä siirtämisellä kärkihankkeiden lyhytaikaiseksi rahoitukseksi.
Pienet indeksiprosentit ovat suuria yliopistolle. Niiden puuttuminen murentaa yliopistoa altapäin ja tuottaa raskaita ongelmia.
Meillä muutokseen on reagoitu valtavilla tehostamistoimilla. Kiinteistökuluja on onnistuttu vähentämään oleellisesti. Sen jälkeen on tukipalveluja ja hallintoa tehostettu useassa vaiheessa. Nyt viimeisenä suurhankkeena hallintohenkilökunta siirrettiin pääosin tiedekunnista yhteisiin palveluihin. Urakka on ollut suuri ja vaatinut paljon työtä ja ennenkaikkea suuria henkisiä ponnistuksia kaikilta.
Tämän muutoksen suuruus ei ole välttämättä vielä valjennut kaikille. Kun muutos hiljalleen alkaa vakiintua ja asettua uomiinsa, on tärkeää muistaa minkälaisia ihmisiä on muutoksen kohteina ollut.
Jokainen yliopistolainen tekee työtä ensisijaisesti isänmaalle ja ihmiskunnalle; sivistyksen ja tieteen hyväksi. Meistä jokainen on täällä pelastamassa maailmaa ja tekemässä siitä paremman tuleville sukupolville. Jokainen yliopiston ratas pyörii tätä tarkoitusta varten, kun hiukan pintaa syvemmälle raapaistaan.
Mutta me emme tietenkään ole rattaita emmekä prosesseja. Jokainen meistä on löytänyt oman työnsä, jonka avulla toteutamme tätä tehtävää ja autamme muita tekemään omaansa. Siksi olemme yliopistoyhteisö.
Tätä yhteisöä pitävät koossa mielestäni neljä voimaa:
- Laki ja perustuslaissa turvattu asema: me tiedämme täyttävämme arvokasta tarkoitusta. Tiedämme, että yhteiskunta ja valtio pitävät meitä elintärkeinä Suomen tulevaisuudelle. Mittarit ja menestyksemme osoittavat tämän. Luotamme siihen, että vielä joskus tulevaisuudessa myös valtiojohdon toimet.
- Itsehallinto ja yliopistodemokratia: jokainen meistä on yhteisön täysivaltainen jäsen, ja jokainen on mukana päätöksenteossa vähintään tältä osin. Muutoin olisimme vain palkollisia ja rattaita, ja alkaisimme suhtautua toisimme eri tavalla. Äänestäminen vaalissa on pieni hetki ja demokratia välillistä, mutta tietoisuus demokratian ensisijaisuudesta on tärkeä jokaiselle. Siitä ei turhanpäiten pidetty uudistuksessa tiukasti kiinni.
- Yhteisön henki. Jokainen meistä tietää, että jokainen meistä kuuluu yhteisöön. Olemme kaikki ihmisiä, kunnioitamme toisiamme ja tiedämme, että kukaan meistä ei tee turhaa työtä ja kaikki ovat jo muutoinkin niin tehokkaita kuin pystyvät. Siitä pitävät olosuhteetkin huolen.
- Yhteistyö ja henkisen lokeroitumisen välttäminen: jokaisella meistä on kädet täynnä omia töitä. Olemme toisaalta riippuvaisia toistemme työpanoksesta, toisaalta taasen meidän pitää itse tehdä nykyään paljon sellaisia asioita, joille aiemmin löytyi dedikoitu työntekijä. Kestämme sen yhdessä, ja toisaalta korjaamme kaiken sen mikä on hienosäädettävissä paremmin toimivaksi. Emme vieraannu toisistamme ja tunnemme toisemme myös ihmisinä, jäseninä. Ei ole meitä ja niitä, on vain me.
Nämä kaikki ovat menestyksen jatkumisen elinehtoja. Emme saa menettää niistä yhtäkään, jottei ympäröivään yhteiskuntaan tuottamamme kontribuutio lähtisi hiljalleen näivettymään. Kiireemme ja paineemme keskellä muistamme, keitä me jokainen olemme ja miksi. Vain yhteisönä kestämme.
Meidän voimamme on me. Me osaamme, älyämme, jaksamme. Me tajuamme oman tehtävämme ja sen merkityksen, me tajuamme toistemme merkityksen isänmaalle ja ihmiskunnalle. Me annamme ja saamme kunnioitusta kukin pienenä osasena palapelissä, joka tulee pysymään koossa ja voittaa vastukset ja haasteet.
Me olemme valmiita jälleen uuteen lukuvuoteen.
